Halusin tehdä blogipostauksen itselleni tärkeästä harrastuksesta, meditoimisesta. Lämpimämpinä vuodenaikoina käyn päivittäin ja talviaikaan viikottain metsässä tai rannalla meditoimassa.
Aloin harrastaa meditointia enemmän parisen vuotta sitten. Olin aikaisempina vuosina kokeillut meditoimista ja kokenut, että se ei sovi minulle. Tuolloin pari vuotta sitten minulle tuli kuitenkin spontaani tarve alkaa mennä metsään joka päivä ja meditoida siellä.
Ehkä aluksi meditointi oli tuntunut vaikealta, koska tein sitä hiukan väärin. Myöskin meditoiminen tuo pintaan padottuja tunteita ja ajatuksia, joiden tiedostaminen saattaa aiheuttaa epämukavuutta. Se muuttaa ihmistä, ja jos on tottunut elämään päänsä sisällä niin kuin usein olemme, niin tuo muutos siinä miten tarkkailee ja prosessoi asioita saattaa olla iso ja pelottavakin loikka.
Kun tajusin kunnolla sen, että ajatusten ja tunteiden annetaan tulla esiin ja niiden kanssa ollaan hyväksyvästi läsnä olivatpa ne mitä tahansa, meditointi alkoi sujua ja tuntua hyvältä.
Se, miten meditoin on hyvin yksinkertaista. Istun rauhalliseen paikkaan ja vain olen. En ajattele tai yritä mitään, olen vain ja annan asioiden tulla luokseni. Tarkkaavaisuuteen pulpahtelee ajatuksia ja tunteita, ja niiden kanssa istutaan ja niiden annetaan vain olla, ne hyväksytään ja niihin suhtaudutaan myötätunnolla. Meditointi ei ole ongelmien ratkomista ajatuksissa, vaan sitä, että asioiden annetaan vain olla mutta samalla ne nähdään ja tuodaan tietoisuuteen. Se on paljon itsemyötätuntoa ja sen tiedostamista, että on aina keskeneräinen.
“Valolle tilaa”, 20 cm x 20cm. Tämän maalauksen idea tuli minulle jo melkein vuosi sitten ja nyt tein sen valmiiksi. Se liittyy tunteisiin, joiden käsittelyssä meditointi on auttanut minua viime vuonna. Hahmo näkee valossa tanssivat perhoset ja tuntee aavistuksen auringonvalosta ihollaan. Näky saa hänet hereille ja hänen sydämensä pakahtumaan, mutta jostakin syystä hän voi vain tarkkailla puun varjosta. Ehkä hän lopulta huomaa, ettei ole erillään valosta. Teoksen nimi voisi olla myös "Sielun muistaminen".
Luonto on oman kokemukseni mukaan paras paikka meditoimiselle, koska siellä on helppo tuntea olevansa osa suurempaa kokonaisuutta. Meditointi on auttanut minua saavuttamaan erilaisen näkökulman asioihin, jota on vaikea pukea sanoiksi, mutta yritän. Se saa näkemään asiat isommassa mittakaavassa ja laittamaan asiat perspektiiviin. Se saa aikaan kiitollisen suhtautumisen ympäristöön. Se auttaa siinä, että osaa olla läsnä hetkessä paremmin. Myös mielenterveydellisesti siitä on monenlaista hyötyä – se on auttanut ainakin itselläni ymmärtämään ja säätelemään tunnereaktioita ja vähentänyt stressiä, vähentänyt yliajattelua ja opettanut minua pitämään parempaa huolta itsestäni.
Meditaatiossa on myös hengellinen puoli jossa mennään asioiden ytimeen. Maailmaa tarkkaillaan ja vähitellen nähdään, että en ole ajatukseni tai tunteenikaan, vaan olen jotakin muuta – mitä? Se, joka tarkkailee, siis tarkkaavaisuuteni: sieluni. Se on ehkä suurin asia, jonka tiedostava läsnäolo opettaa. Oppia elämään enemmän sielunsa kautta ja parhaansa mukaan nähdä muutkin ihmiset enemmän heidän sielunsa kuin heidän ajatustensa ja ohjelmointinsa kautta.